Vihtori huojahtaa, ennen kun gravitaatiojalkimien tasapainonhallinta ehtii korjata tornin sortumisesta aiheutuneen tuen menetyksen. Rakennelman romahtamisesta syntynyt pölypilvi peittää kaikki maanpinnan muodot.
– Rikoit sitten taas yhden muinaismuiston, Iines toteaa ja liukuu Vihtorin viereen. – Monesko se on kohdallasi? Opitkohan koskaan?
– Kuka näitä laskee. Ja niitä piisaa kyllä. Täälläkin niitä on ainakin neljä vielä pystyssä. Katso vaikka, mies sanoo ja osoittaa allaan leviävää maisemaa ja sitä nousevia korkeita kapeita torneja. Hän pyörittää päätään ja jatkaa: – Tosi uskonnollista porukkaa täällä on elänyt. Näitä palvonta- ja uhrauspaikkoja on ihan joka paikassa.
– Se oli uskonnollista aikaa, Iines toteaa ja laskee itsensä hiljaa maanpinnalle. – Kaikki se uhritavaroiden määrä, mikä tännekin on kannettu! Niillä olisi elänyt moni perhe pitkään. En ymmärrä, miten niillä on riittänyt edes luonnonvarat tällaiseen uhraamiseen.
– Ei niillä tainnut riittääkään. Vaikka on niillä ollut kaikkea ainakin kaksin verroin, mitä ovat tarvinneet. Kaikki tutkitut asumukset ovat olleet täynnä tavaraa ja ruokaa, samanlaista kuin näissä uhrauspaikoissa. Kumma, ettei asumuksiakaan ole ryöstetty.
– Kaikilla taisi olla liikaakin kaikkea. Ei ole ihme, että siitä riitti uhrattavaksi. Mistähän ne ovat saaneet sen kaiken?
– Varmaan sieltä, minne ovat nyt itsekin kadonneet. Mitä luulet?
– Mitään ei ole löydetty, ei edes ainun ainutta fossiilia. Kaikki tutkitut asumukset ovat olleet tyhjiä, kuin hylättyjä. Ihan kuin kaikki olisivat muuttuneet pölyksi tai liuenneet johonkin. Mihin muka? Veteenkö? Luulisi meidän tietävän, Iines sanoo ja kumartuu hieromaan pitkien varpaidensa välistä ihopoimua, jota gravitaatiojalkimet painavat ikävästi.
Vihtori väräyttää kaulansa hohtavaa ihoa ja liukuu lähellä maanpintaa seuraavan palvontapaikan tornin juurelle. – Tiedätkö, mitä minä ihailen tässä näiden kulttuurissa? hän kysyy katsellessaan tornin huipulla himmeänä näkyvää kirjoitusta.
– Kerro, Iines pyytää. – Jollei se sitten ole se suunnaton anteliaisuus, jolla ihmiset ovat kantaneet tavaraa näihin palvontapaikkoihinsa.
– Ei se. Tämä rikkumaton ekumeenisuus sen sijaan on. Kaikkien uskontokuntien palvontapaikat ja tornit ovat aina vierekkäin. Täälläkin, katso.
Vihtori osoittaa pystyssä seisovia torneja ja kaivaa ilmapukunsa povesta muistinsa. Hän nostaa esille toisten tutkijoiden töitä, joissa on analysoitu torneja ja niiden tekstejä, ja vertaa niitä ympärillään näkyviin.
– Tuon täytyy olla YMARKE ja tuo toinen saattaisi olla RISM. Noita kahta en tunnista, hän toteaa.
– Ne taitavat kuulua jollekin pienemmille uskontokunnille, Iines kuittaa. – Mennään katsomaan, mitä niihin on tuotu uhriksi. Joissain paikoissa on kuulemma aivan uskomattomia esineitä.
(jaahas, onko ne perhanan mainospellet saaneet peikonkin turvaamaan samatunnisteisiin, ärripurri).
Sortua joutavatkin.
Mukavaa että Peikko on kevään myötä palannut!
Joskus tulevaisuudessa siis uskontokunnat pääsevät rauhaan keskenään, koska tornit ovat lähekkäin. Se on hienoa, mutta ihmeellistä, etteivät nämä pitkälle kehittyneet tyypit ole saanet selville, mihin porukka on häipynyt. Jos vesi olisi heidät huuhtonut, olisivat tavaratkin menneet mukana.
On tämä kyllä niin ihmeellistä tavaranpalvontaa tämä aika. Jospa ne tornit ovatkin tyhjiä kerrostaloja?
Mielenkiintoinen tarina, tätä pitää kyllä pohtia ja pohtia, taas kerran lukea ja vielä kerran pohtia.
Ihmiskunta on siis liuenneut olemattomiin; näin voi käydä...
Mukava kun peikko palasi reppu pullollaan uusia tarinoita, vaikka vanhan tavaran kerronnalla aloittikin.:))
Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan. Ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.