Nuori nainen kulkee tiellä kori käsivarrellaan. Hän on pukeutunut valkeaan paitaan ja punaiseen hameeseen, paidan päällä on musta lyhyt liivi ja hiilenmustille hiuksilleen hän on asettanut valkoisen hilkan. Kävellessään nainen hyräilee mummoltaan oppimiaan puolivillejä lauluja.

Kun laulut on kerrattu kolmasti, paitsi viimeinen, joka jää aina kesken, nainen näkee tienposkessa kiven päällä istuskelevan valtavan suuren härkäsen ja jää katselemaan sitä suu somasti raollaan. Härkäsellä on mahtisarvet ja leveät hartiat. Sen nenässä on perinteinen sonnilävistys, ja siinä roikkuu kultainen rengas. Oikeassa etusorkassaan härkänen pitelee piippua ja sulloo siihen lähistöltä keräämiään heiniä. Kun se saa piipun palamaan, se kääntää katseensa naiseen ja puhaltaa sieraimistaan perinteiset sonnituprahdukset.

– Mitäs likka toljotat, härkänen mylvähtää. – Ja mitä sinulla on siinä korissasi?

– Ka härkästä toljotan, kun en ole ennen nähnyt, nainen sanoo ja nostaa koria peittävän liinan kulmaa. – Otatko pullan?

Härkänen ottaa. Nainen käy sen viereen kivelle istumaan. Hän taputtelee hajamielisesti härkäsen tummaa nahkaa, silittelee ja tunnustelee sen lämpöä, miettii uskaltaako kysyä vai antaisiko koko jutun olla. Hetken harkittuaan hän päättää uskaltaa ja kysyy:

– Sonnista tulee härkä, kun sen kaikki munat pannaan samaan koriin, mutta mistä härkäset tulevat? Ovatko niidenkin munat siinä korissa?

– Härkäset tulevat kärpäsestä, kertoo härkänen, imaisee muhevat sauhut piipustaan ja puhaltaa ne ulos sieraimistaan.  Näky on vaikuttava.

– Yhdestä pienestä kärpäsestäkö? Tuollaisesta, mitä tuossa sinun häntäsi ympärillä pörisee, niinkö?

– No ei yhdestä, mutta aika monesta. Ne pörisijät ovat vapaavuorolaisia.

– Mitä vapaavuorolaisia?

– Niillä on vapaapäivä, kuiskaa härkänen ja kysyy kestääkö nainen elämän pieniä totuuksia.

Nainen, joka vielä miettii munakoria, lupaa kestää mitä vaan. Härkänen sammuttaa piippunsa, kiertää sarvensa irti ja laittaa ne varovasti puun juurelle. Naisen katsellessa härkäsen avoimesta suusta tulee mustaa pörinää, joka muodostaa puhekuplan sen pään päälle. Puhekuplassa lukee, että härkänen on tehty kokonaan kärpäsistä ja kun nainen on saanut sen luettua, koko härkänen pörähtää kärpäsiksi. Ilma on hetken aikaa ihan täynnä niitä, mutta sitten ne pörähtävät takaisin härkäsiksi, joita nyt istuukin kaksi pientä siinä, missä istui äsken vain yksi suuri.

– Hyvä temppu, myöntää nainen ja antaa koristaan molemmille härkäsille pullan, miettii hetken, ottaa vielä kolmannen pullan ja laittaa sen maahan vapaavuorolaisille.

– Meillä on vain yksi sarvipari, joten meidän on pakko olla aika iso härkänen, härkäset sanovat ja viittaavat puunjuurella lojuviin sarviin.

– Voittehan ruveta vaikka hevoseksi, se ei tarvitse sarvia. Ja hevonen on melkein yhtä ylväs kuin härkänen. Sitä paitsi minä tarvitsisin kyydin, olen kävellyt jo tarpeekseni.

Härkäset katsahtavat toisiinsa ja kysyvät yhteen ääneen, ottaisiko nainen piipun ja sarvet koriinsa, jos he rupeaisivat hevoseksi ja tarjoaisivat kyydin kiitokseksi hienosta ideasta. Nainen lupaa. Härkäset pörähtävät ja rupeavat hakeutumaan hevoseksi. Sepä ei olekaan helppoa, vaan kärpäsistä tulee aina yksi tai useampia härkäsiä. Nainen ryhtyy neuvomaan ja lopulta hänen edessään seisoo uljas, joskin hieman rispaantuneen oloinen musta hevonen.

– Hevoset sanovat ihahaa, nainen muistuttaa ja loikkaa hevosen selkään.

Hevosen selkä katkeaa ja nainen tipahtaa maahan hevosen läpi. Hevosen etu- ja takapää kumartuvat katsomaan maahan pyllähtänyttä naista. Ne ovat huolestuneita sarvien kohtalosta. Nainen sanoo, että hevosten ei kuulu katkeilla ja että härkäskärpästen on tehtävä hevoselle yhtä väkevä selkä kuin härkäsellekin.

– No nyt, nainen sanoo ja kannustaa ratsun reimaan raviin ja luonnikkaaseen laukkaan. – Nyt tämä jo tuntuu ihan hevoselta.

Hevonen hirnahtaa ja totuttelee apuihin, joita nainen antaa sen kupeisiin paljailla pohkeillaan. On kuin nainen ja hevonen olisivat yhtä, kuin hevonen jatkaisi naisen mielessä syntynyttä ajatusta omalla liikkeellään, lisäämällä vauhtia tai vaihtamalla suuntaa.

– Se oli mukavaa, hirnahtaa hevonen, kun he ovat perillä ja nainen on hypännyt alas sen selästä.

– Kyllä sinä hevosesta käyt, nainen kehaisee ja ottaa sarvet koristaan.

Hevonen purahtaa kärpäsiksi ja kohta naisen edessä seisoo härkänen, joka sovittelee sarvia päähänsä.

– Voisin minä olla vaikka kaksi hevostakin, se toteaa. – Sellaisia, joilla on sarvi otsassa.

Nainen hymyilee ja taputtaa härkästä turvalle. Sitten hän sirahtaa leppäkerttuparveksi ja lentää tuhansina leppäkerttuina metsän reunassa olevan ison kiven juureen. Härkästäkin hymyilyttää, se lataa piippunsa ja lähtee savua tuprutellen katsomaan kulkisiko tietä myöden vielä lisää naisia. Niiden kanssa on niin mukava jutella.