Mies istuu baarissa. Hänen edessään seisoo lasi täynnä jo kauan sitten väljähtynyttä olutta. Pöydällä miehen kyynärpäiden alla on avoimena eilinen sanomalehti. Mies tuijottaa sitä mitään näkemättömin silmin. Ilmassa tuoksuu tupakka.

– Unto, kato. Mitä äijä? Kalle sanoo ja napauttaa miestä olkapäälle.

Unto nostaa katseensa lehdestä, taittelee sen kasaan ja pistää syrjään. Sitten hän nostaa olutlasin huulilleen ja maistaa, pärskähtää ja irvistää. Hän laskee lasin pöydälle ja nojautuu taakse, katsoo hetken ystäväänsä ja sanoo:

– Ei tässä mitään.

– Apeana vieläkin vai? Eikö helpota?

– Ei.

– Lumi on sulanut, oletko huomannut? Koivutkin ovat jo hiirenkorvalla.

– Ei haittaa, Unto sanoo ja kääntyy tuijottamaan ikkunasta.

Kalle miettii kaveriaan, joka on ollut alamaissa edellissyksystä lähtien. Työn menetys oli ollut Untolle liikaa ja elämä oli muuttunut merkityksettömäksi. Mies oli siitä lähtien istunut kuppiloissa ja tuijottanut olutlasiaan tai sanomalehteä. Joskus hän oli kertonut Kallelle, miten maailma oli muuttunut kokonaan harmaaksi, miten lumikin oli harmaata ja taivas musta.

– Ihan kuin olisit tavallista mörkimpi. Mikä on?

– Näin unta, Unto sanoo päätään kääntämättä ja katsoo ikkunan takaiseen kaukaisuuteen.

– Millaista?

Unto istuu liikahtamatta paikallaan. Kyynel vierähtää hänen nenänvarttaan pitkin ja tipahtaa pöydälle. Kalle nousee ja käy hakemassa kahvit, asettaa kupin Unton eteen ja hörppää itse toisesta. Kumpikaan ei sano mitään.

– On talvi, Unto aloittaa. – Palelee. Minulla on päällä vain ne entiset työvaatteet. Siinä on pelto ja minä olen sillä pellolla. On pimeää, ja minä koetan rämpiä lumessa. Se ulottuu nivusiin. Minua väsyttää. Sitten yhtäkkiä taivaalle syttyy valo, se on kuin pieni aurinko, mutta paljon kirkkaampi ja valkoisempi. Minua häikäisee, mutta lumi on väistynyt. Se hohtaa valkeana radan molemmilla puolin. Edessäni aukeavat viivasuorat kiskot kohtaavat toisensa horisontissa.

Unto keskeyttää kertomuksensa, ottaa kahvilusikan asetilta ja sekoittaa jo kylmennyttä kahviaan. Kalle näkee, miten kyyneleet kiiltävät Unton silmänurkissa.

– Seison siinä pitkään, odottamassa jotain, vaikka en tiedä mitä, Unto jatkaa. – Valo hymyilee minulle ja minä tahdon sen mukaan. Selkäni takana viheltää juna, ja minusta tuntuu hyvältä, samalta kuin ennen töissä ja kotona. Taidan hymyilläkin. Juna viheltää, se huutaa entistä lähempänä. En edes vilkaise sitä, mutta kuulen, miten sen rautaiset pyörät kirskuvat kiskoja vasten. Kuulen, miten ilma kohisee joutuessaan väistymään sen edestä. Minä avaan sylini valolle, levitän käteni ja katson kohti valkeutta. Odotan, että juna tulisi, iskisi minuun ja työntäisi minut pois tästä pimeydestä. Se jo melkein koskettaa selkääni.

– Mitä sitten tapahtui? Kalle kysyy, kun Unto on vaiti ja tiputtaa kyyneleitä pöydälle.

– Minä heräsin.

– Etkä olisi halunnut herätä, niinkö?

– En.